Nyt vähän pelottaa

Kuvat on ihan satunnaisilta päiviltä työpäivien lomasta otettuja räpsyjä. Valkkailin tähän vähän syksysempiä kuvia vaikka täällä päivisin edelleen on se 17-22 astetta lämmintä ja neuleessa tulee tuskasen kuuma. Yritän kokoajan pukeutumisella hypätä jo syksyyn mut ei se taidakaan toimia ihan silleen. Mä isken farkkua ja pitkävartista kenkää, paksua neuletta ja nahkatakkia pariin otteeseen kevyttä toppatakkiakin koitettu ja isoa kaulaliinaa ja mitä tapahtuu kun on ulkona, ei näy pilven pilvee suunnilleen ja aurinko paahtaa niin, että mulla ei todellakaan ole enää kivaa. Ja kyllä, täällä voi jauhaa todellakin siitä säästä vaikka kuinka paljon. Siitä löytyy puhuttavaa. Tätä mä en tullu tänne jauhamaan vaikka siiä nyt oon puhunu.

Pääpointtina se, että mulla on Lontoossa asustelua jäljellä 2kk ja 3päivää. Ja mä en oo tehny mitään. Mä haluan matkustaa ympäri brittejä vielä ainakin. Lähteä perjantaina bussilla johonkin ja matkustaa busseissa joka paikkaan, nukkua hostellissa kun sinne asti pääsee ja kiertää aamupäivästä paikkaa jonne pääty ja hypätä uuteen bussiin suuntana jokin paikka. Tähän tarvii vaan jonku aika seikkailunhalusen ihmisen seuraks. Anyone? Mä haluan myös päästä jonkun tosi korkeen rakennuksen parvekkeelle/katolle ja huutaa niin kovaa ku jaksan ja kattoa kaupunkia mun alla. Mä haluan muistaa joka hetken täältä, mä haluan nauttia mun viimesistä hetkistä täällä. Kaks kuukautta on loppujenlopuks niin lyhyt aika ja menee ihan hujauksessa. Mä haluan seikkailla ja vaan olla, haluun tehdä niitä kuuluisia muistoja.

Kaikenkaikkiaan muo pelottaa tulla takasin Suomeen. Mä en oo enää "se ihminen joka tänne lähti", tai siis olen. Olen enemmän kun se joka tänne lähti. Olen entistäki rohkeempi, jos se vaan on mahollista. Eläydyn enemmän hetkiin enkä murehdi niin paljon tulevaa kun ennen tein. Mutta takasin tuleminen pelottaa. Miksi? Koska tuntuu, että siellä kaikki on rullannut ihan samalla lailla kun ennenkin, mikään ei ole muuttunut. Eli toisinsanoen mun suomiaika on pysähtynyt ja mä olen rullannut eteenpäin ihan tuhotonta vauhtia. Olen kasvanut vuosia täällä. En halua mennä takasin Suomeen ja ajatella, että kaikki vaan jatkuu siitä mihin se jäi. Haluan ottaa sen henkilön joka musta täällä on tullut mukaani. Ystävät, jos mulla sellasia siellä vielä on, otattehan mut takasin? Ettehän ota muo sinä samana Jewenä takasin mutta kuitenkin vanhana ystävänä? Tätä tunnetta on todella vaikee selittää.

Suomessa mulla on kämppä, työpaikka, poikaystävä ja kavereita. Helposti elämä asettuu taas uomille. Mutta! Iso mutta, se on liian helppoa ja helppo on tylsää. Mä palaan siihen mistä lähinkin, mä rupeen toistaa samoja asioita joita toistin ennen lähtöä. Suomeen on siis myös mukava palata, mutta jo nyt mut on vallannu kaipuu sieltä pois. Mä nään silmissäni kuinka menetän taas itteni niille rutiineille johon mut on pakotettu. Mä nään sen kuinka se itsenäisyys ja se minä joka oikeasti olen, katoaa taas pikkuhiljaa pois ja päälle tulee sellanen iso ja harmaa Suomipilvi, joka jokaisella on. Toisen pilven alle ei saa tulla tarjoamaan suojaa vaan sä oot ihan yksin, ja sä alistut sille, että se on siinä ja et tee mitään sille. Ei! Mä haluun Suomeen tullessani rikkoo taas rutiineja, tehdä idioottivapaitajuttuja ja häätää sen pilven pois. Puhua tuntemattomille säästä silläkin uhalla, että ne pitää muo hulluna. En halua tulla sinne jos äiti lastenvaunujen kanssa tulee sun päälles ni se kattoo vaan suo vihasesti tai jos kannat painavaa matkalaukkua portaissa kaikki kattoo "mikä tolla nyt kestää" ennemminku tarjoutuis auttamaan sen matkalaukun kanssa.

Punanen lanka tossa tekstissä hävis hyvin varmaa heti tokan lauseen aikana, ja annoin ajatuksen virrata tota tekstiä ihan miten sattu. Silleen saa aidoimmat puheet. Toivottavasti jotain selvää sai. Nyt viimestään oon rakastunu tähän kaupunkiin, neljä kuukautta siihen meni. Lontoo ♥!