Rakas kotkatuni kuvassa, kotikatuni enää n. 12 tuntia. Herätys kello soi aamulla 5.00 sillä haluan herätä kunnolla enkä rynnätä ovesta vaan ulos. Nyt pikkuhiljaa alkaa sydämeen ihan kunnolla sattua ja itkettämään, vaikka pää ei vielä tajua, että pitäis lähtee. Miten tän paikan voi jättää kun tähän on kiintynyt enemmän kun mihinkään paikkaan ennen? En kuitenkaan sanois, että tää on se mun lopullinen koti tai kotikaupunki. Se paikka joka tuntuu täysintäysin kodilta, ei ole tullut vielä vastaan. Tämä on kuitenkin nyt ihan ensimmäisenä.
Mulla matkalaukut on repeemispisteessä näin myös unta, että ne levähtää keskelle katua kun olen matkalla junaan ja myöhästyn junasta sekä lennosta ja sinne ei enää sais hammastikkuakaan mahtumaan. Tavaroitahan multa kuitenkin löytyy vielä enemmän... Toinen laukku painaa n. 26kg ja toinen n.17kg. Lisäkiloja on siis tällä hetkellä jos en saa mitään enää laukkuihin tungettua n. 3kg ja jokaisesta lisäkilosta tulee 0,60e hintaa. Eipä ole sen pahempi kuitenkaan. Onneksi voi uutenavuotena sitten tulla hakemaan loput tavaroista. Tänään oli vielä käytävä ostamassa elämää suurempi käsilaukku, jotta saan koneeni sinne sisälle mahtumaan, jotta sitä ei tarvitse erikseen kantaa. Löysinkin sitten asiaa ajavan laukun kymmenellä punnalla, voitto!
Tällä hetkellä mua myös sattuu mahaan mut luulisin et se on alitajunnan jännitys joka siellä kivistää. Ruoka ei maistu ja väsyttää mutta uni ei tule. Suklaakin maistuu pahalta ja pala on kurkussa kokoajan. Ehkä alitajunta tiedostaa tulevan lähdön, mutta minä en.
Mun kaapit ammottaa tyhjyyttä ja kaikki mitä haluan mukaan vielä on siistissä kasassa lattialla. Mulla on jotenkin tyhjä olo ja tuntuu turhalta pakata. Sillä "enhän mä mihinkään oo lähössä".
Mulla on vielä postauksia takataskussa Lontoota koskien, sekä au pairina olemista koskien ja julkasen niitä sitten Suomen puolella.
Mä en ikinä tänne lähtiessäni oikeesti tajunnu, että se täältä pois lähteminen on vielä vaikeenpaa kun tänne lähteminen. Iris on maailman ihanin lapsi ja Lontoo tällä hetkellä maailman ihanin kaupunki. Mulla on täällä maailman parhaat uudet ystävät ja mä olen ollut täällä niin onnellinen. Takasin paluu on siksi vaikeaa, koska on jäänyt ulkopuolelle siitä tutusta, siksi, että niillä on keskenään puhuttavaa ajasta jonka oli pois, mutta itsellään ei ole ketään siinä joka ymmärtää ja on kokenut ne asiat täällä. Tuntuu, että oma aika poissa on ollut vähemmän hauska kuin se oikeasti on ollut, koska siinä ei ole ketään kenen kanssa se jakaa. Ja samaan aikaan muut heittelevät inside juttuja ja tapahtumia joista itse ei välttämättä ole edes kuullut. Tuntuu niin ulkopuoliselta palata takaisin. Tuntuu niin vaikealta mennä siihen mihin jäi, sillä kaikki on siellä edeleen samanlailla mutta ei kuitenkaan ole. Takaisin paluu on henkisesti raskaampaa ainakin minulle kun tänne lähteminen.
Kun tänne lähti, kaikki olivat samassa tilanteessa joihin tutustui. Kaikki aloittivat alusta ja kukaan ei tiennyt ketään. Oli helppoa puhua uusille ihmisille, oli helppoa luoda kuva itsestä juuri sellaisena kuin on ilman "menneisyyden varjoja". Pystyi olemaan oma itsensä täysin, sillä kukaan ei tiedä millainen olit pari vuotta tai jopa kymmenen vuotta sitten.
Mä olen niin paljon henkisesti rikkaampi nyt. Mä olen nähnyt ja kuullut monesta kulttuurista, mutta tää ei riitä mulle. Haluan matkustaa, haluan nähdä lisää ja tutustua tarkemmin. For now on, tuntuu turhalta lähteä mihinkään vaan viikoksi. Viikosta ei saa mitään irti, ellei kulje paikallisen mukana. Mä haluan kokea ja nähdä kaiken. Mä haluan, että mulla on vielä muisteltavaa vanhempana. Haluan muistella vanhempana aikaa jolloin oli nuori ja pystyi vielä tekemään extreme reissuja. En halua jäädä täysin paikalleni. Ei sillä, etten rakastaisi Suomea. Se on se koti johon haluan palata joka välissä. Suomen ilmasto, maailman paras vesi, ilmanen terveydenhuolto, rakkaat ihmiset sekä ilmaset koulut. Suomen kesät on maailman parasta ja elän Suomen kesiä varten. Odotan jo niin innolla ensi kesää, sillä se jäi tänävuonna puuttumaan. Odotan festareita sekä juhannusta ja ehdottomasti ootan sitä valosuutta. Odotan myös lunta ja pientä pakkasta. Ei liikaa, vaan sopivasti vähän reilu -5,
Nyt tuli niin pitkä teksti, että olalle taputus niille jotka tän luki. Kuinkaniin hyvä keino vältellä vikoja pakkaushetkiä. Hupsis.
